Mikään ei palaa ennalleen...

Miesten salibandyn MM-kisoihin on vajaat kuusi kuukautta. Leiriryhmässä on vanhat tutut konkarit Mika Kohosen johdolla. Valintoja voi aina spekuloida. Kuinka monta on kehäkolmosen ulkopuolelta (kun ulkomaita eli Ruotsia ja Sveitsiä ei lasketa)? Taitaa pystyä laskemaan yhden käden sormilla. Viime kauden Salibandyliigan runkosarjan pistepörssin viiden parhaan joukosta leiriryhmään kuuluu ainoastaan kaksi pelaajaa, pistepörssin voittanut Lassi Vänttinen ja nelonen Mikael Järvi. Missä on pistepörssin kakkonen ja kolmonen, Henri Johansson ja syöttötilaston voittaja (joka tosin jää Kohosen yhden kauden ennätyksestä yli 35 syöttöä) Sami Koski? Entä Mikko Helanen ja hyvän kauden Happeessa pelannut Petri Kauko? Tokikaan pistepörssi ei kerro, kuinka hyvä pelaaja on, enkä sitä yritä väittääkään, kunhan spekuloin.

Svenssonin ylivoimamaali ei hevillä lähde muistoistamme. Salmisen epäoikeudenmukainen jatkoaikajäähy ei voi unohtua. Koko salibandysuomi on ollut jähmettyneenä tuosta tappiosta jo yli kaksi vuotta. No, ehkei täysin jähmettyneenä, mutta sokissa ainakin. Ehkä kipu on laimentunut, mutta ei unohdu. Rankka maajoukkueprojekti epäonnistui, pelaajat ja valmennus menivät lamaan. Osa selvisi paremmin kuin toiset. Päättyneellä kaudella osa runkopelaajista pelasi omalla tasollaan. Mutta osa ei vieläkään. Pelkkä MM-finaalin häviäminen, joka on tapahtunut jo neljä kertaa, oli tällä kerralla liian raskas. Kaikki olisi toisin ilman kevättä 2006. Palautuuko maajoukkue ikinä tuosta karvaimmasta tappiosta? Se on ainakin varmaa, että mikään ei palaa ennalleen. Mitään ei voi unohtaa. Harjoitusottelut sujuivat - ja sujuvat vieläkin - hyvin. Psyykkiset valmentajat eivät auta. Mikään ei auta. Ruotsalaisten uskoa, että tappioasemasta noustaan aina voittoon, ei horjuta mikään. Sille ei voi mitään. Joka ensimmäisenä keksii keinon, tulee olemaan minun ja varmasti jonkun muunkin sankari loppuelämän.

Mitä sitten Tsekistä pitäisi odottaa? Tsekki ei varmasti lähde häviämään kotikisoja. Sveitsi parantaa koko ajan. Tuskin kukaan realistisesti haaveilee kullasta. Toki se on mahdollista, mutta tällaisella panostuksella tuskin on emämaan ohi päästy. Naapurimaamme on edellä kaikessa ja kaikissa ikäryhmissä. Viime MM-kisojen panostus meni hukkaan, valmennus on polkenut paikallaan, eikä maajoukkuevalinnoissa ole ollut yllätyksiä. Kokemuksesta on hyötyä, mutta kuka tuo ryhmään nuoruuden intoa ja voittamisen halua? En ajattele pessimistisesti, mutta jos tulee kultaa, olemme me Hannu Hanhia. Jos nyt tulee kultaa, niin ehkä MM-kisoihin ei kannatakaan tehdä pitkiä tai ylipäätään minkäänlaisia projekteja. Senkun valitsee aina kaikki samat pelaajat, mitkä on aina (ja varsinkin nyt) olleet mukana. Sitä voi toki miettiä, mitä sitten, kun he lopettavat.

Ja vielä leirivalinnoista. Maalivahdit Pekka Nieminen ja Henri Toivoniemi ovat kokeneita. Molemmat olivat myös mukana kaksi vuotta sitten MM-kisoissa. Puolustajista neljä oli mukana silloin, hyökkääjistä kuusi. Leriryhmityksissä mukana olevista esimerkiksi Öhman tippui viime hetkellä koneesta. Maajoukkue on muuttunut kuitenkin melko vähän. Hintikka ja Lehtonen lopettivat. Muutama nuori tuli. Viikingit oli ylivoimainen finaaleissa. Silti en usko että esimerkiksi SSV:n mestarijoukkueen Forsten, Kapanen, Kukkola ja Lehti vielä korvaavat Jaakko Hintikkaa ja J-P Lehtosta. Lehtosen ratkaisukykyä ja Hintikan pelisilmää ei ole helppo korvata, eikä kukaan voi kieltää että nämä herrat kuuluvat molemmat Suomen parhaisiin pelaajiin kautta aikain. SSV:n kavereilta ei toki puutu sitä voittamisen kulttuuria, mutta todellisista mestareista he ovat vielä jäljessä. Maajoukkue (leireillä mukana olevat) on ehkä monipuolistunut hiukan. Mukana on niin maalipyssyjä, pelintekijöitä, taistelijoita kuin snaippereitakin. Vihdoin Nykky on ymmärtänyt, että Oilersin vanha mestaruusjoukkue ei tuo kaikkea. 2006 MM-kisoissa Oilersista tuli puolet puolustajista (4) ja hyökkääjiäkin kolme. Nyt Oilersista on tasan yksi pelaaja, kokenut puolustaja Jouni Vehkaoja. Petteri Nykky on tuonut paljon, mutta ehkä olisi jo vaihtelun vuoro. Aina sitä voi takaisin tulla. Huippuvalmentajia on nykyään jo monta.

Kaikki tämähän on kuitenkin vain peliä, leikkiä, kuten Alpo Suhonen muistuttelee kirjassaan Kirje urheilijalle. Salibandyä pelataan koska se on hauskaa. Vaikka menneisyyttä ei saa takaisin, huomisesta ei ikinä tiedä. Kannattaa muistaa, kuten valmentajani auliisti muistutti: Voittaja ei koskaan luovuta, ja luovuttaja ei koskaan voita.